Ideasta kauppaan

Idean vieminen kauppaan tuotteeksi asti on moninainen juttu.

Tässä alla joitakin malleja tarpeineen.

Pienyrittäjyys

Yksinkertaisimmillaan koko prosessi voi olla sitä, että pienyrittäjä tekee pajassaan jonkin uuden tuotteen, ja liittää se luonnollisesti olemassa olevaan tuoterepertuaariinsa ilman sen kummempia kiemuroita. Niite menee sittten mene kaupaksi, jos tuote on asiakkaan mielestä miellyttävä.  Tai joku keksii palvella asiakastaan hieman erilailla, tuottaa erilaisen palvelun kuin ennen, ja työllistyy tästä.

Start-Up yrittäjyys

Aikajana vaihtelee muutamasta kuukaudesta kolmeen-neljään vuoteen. Startup -tyyliä suositaan suomessa, ja siihen saa rahoitusta. Keksijä monesti sitoutetaan yritykseen vähintään omistajaksi, ja alkupääoman antajaksi. (perustettava osakeyhtiö) Jos keksijä ei ole osaomistajana yrityksessä, niin se ei ole uskottavaa rahoitussektorin kannalta katsottuna.

Kuvateksti: Kuvassa aikajanat eri osa-alueiden tarpeesta. Nämä vaiheet esiintyy aina, vaikka kyseessä ei olisikaan start-up. Jos kyseessä on iso yritys, niin eri osa-alueilla on omat tekijänsä. Pienessä yrityksessä yleensä muutama ihminen tekee osaamisensa puitteissa liki kaikkia osa-alueita.

Kuvan alin palkki ”ns. tk-vaihe” esiintyy monesti puhekielessä, varsinkin rahoituksia haettaessa. Varsinainen tuotekehitys on kuitenkin keksinnön muotoileminen tuotteeksi, ei keksinnön tekemistä. (ylempänä kuvassa)

Suojaus on tässä esitetty ensin pelkällä salassapitosoppimuksella, ja myöhemmin patentilla, tai vastaavalla. Salassapitosopimukset ovat oleellisia, vaikka patenttihakemus olisikin tehty: Niillä suojataan myös yrityksen ja yhteistyökumppaneiden muita asioita itse keksinnön lisäksi. Monesti  salassapitosopimuksen lisäksi on ns. epätäydellinen patenttihakemus. Tai jopa useita.

Uutuustutkimuksen pitkä jana tarkoittaa sitä, että keksijän kannattaa jatkuvasti kiinnittää huomiota vastaaviin keksintöihin. Protoamisvaiheessa monesti joutuu etsimään netistä tietoa, ja sieltä saattaa löytyä samantyyppisia keksintöjä ihan vahingossakin. Tällöin kannattaa miettiä, jatkaako projektia, ja mikä on samanlaisuuden aste.

Rahoituksessa on harmaa alue: siellä on rahoituksen tarvetta, mutta rahaa ei ole oikein saatavilla, ellei keksijällä ole itsellään varoja tai keksijä on töissä jossain yrityksessä, joka panostaa uuteen tuotteeseen.

Keksijän on hyvä tietää jotain liike-elämästä jo idean alkuvaiheessa. Pelkkä liiketoiminta tarvitsee tuotteen keksijää liki aina tuekseen, vaikka tuote olisikin valmis. Esim. Yrityksen asiakas saattaa kysyä jotain sellaista, mihin vain keksijä osaa vastata. Hyvä keksijä kuitenkin tekee keksinnöstään/tuotteestaan sellaisen, että häntä ei enää juurikaan tarvita, kun liiketoiminta on käynnissä.

Start-up mallin huonot puolet ovat: Keksijä saattaa joutua aivan  eri alueelle, kuin hänen oma osaaminen on, joka on iso riski kokonaisuudelle.


Keksinnön vieminen valmiiseen yritykseen:

Vähemmän riskejä sisältävä tapa on tarjota keksintö valmiiseen yritykseen. Varsinkin asiat saattaa sujua kovinkin mukavasti, jos löytää kauan toiminene perheyritysmäisen firman, jolla on halua innovaatiohin.

Kokonaisriskit on tässä pienempiä verrattuna startuppiin, sillä olemassa olevalla yrityksellä on jo liiketaitoa ja valmiita asiakassuhteita, jamuutaosaamista. Toiminnassa oleva yritys voi myös halutessaan hakea helpommin tuotekehitysrahaa esim. Tekesiltä.

Tässä tapauksessa keksijän on luotava luotettavat suhteet yritykseen. Lisäksi keksinnön on oltava valmis. Juuri mikään yritys ei ole valmis maksamaan ideasta, tai pelkästä patentista. He kokevat tällöin, että suurin osa kehitystyötä jää heidän harteille.

Kokonaisuudessaan keksinnön markkinoille pääsyyn tarvitaan hyvin monien eri ammattikuntien osaamista, ja hyvin harvoin itse keksijällä on kaikki osaaminen. Tämä monitarpeisuus aiheuttaa yleisen ongelman ja kysymyksiä keksijän mieleen: Kehenkä luottaa? Kenelle puhua ideasta? Kuka tekisi mainokset? Miten markkinoin? Jne.